Minä tarvitsin kanavan kirjoittaa, kertoa ja tarinoida.

Olin jo lähes rikkinäinen levy, ajatuksineni solmussa ja ummessa, pikkuhiljaa hukkumassa omien mietteideni syvimpiin suvantoihin.

Levysoittimen neula kulutti rantua vinyylilevyni pintaan, soitin samat laulut kerta toisensa jälkeen, samat sanat päästin suustani. Sieltä ne marssi, joka aamu tasan kello 8:07. 

Ja minä halusin näyttää niille kieltä. Hahhaa, ettepä enää jääkään kanssani aamupalalle, teillä saa olla jokin tehtävä.

Olisittepa nähneet niiden ilmeet, vetivät aamupuuron väärään kurkkuun.

Olen aina rakastanut kirjoittaa. Miten suuri sanojen merkitys onkaan ja samalla miten häviävän pieni. Miten paljon niiden taakse piiloutuu ja miten raa'asti niiden välistä tunteemme heiluttavat tervehdykseksi.

Minä en halua luvata kirjoittaa mistään, minä vain kirjoitan. Minusta ja hänestä, niistä katkeran suloisista kyyneleistä. Huomisen riemusta ja pelosta, jonka  haluaisin huutaa jyrkänteeltä alas. Ahdistuksesta nukkumaan mennessä ja siitä huumaavasta tunteesta kun suljen silmäni ja annan elämän kohista korvissani.

Mutta minä en halua vastata minkä kadun kulmassa vieritän kyyneleeni, kuinka äitini piti minua sylissään ollessani pieni, minkä väriset sukat vedän jalkaani maanantai aamuisin tai missä kahvilassa kulutan vapaapäiväni. Saathan sinä kysyä, minä voin luvata hymyillä :)